Mä oon jotenkin niin säälittävä. Haluan olla onnellinen ja unohtaa koko helvetin masennuspaskan, mutta en ole varma onko musta elämään ilman sitä. En osaa kuvitella itseäni ilman sitä. Olisinko ilman sitä vielä enemmän hukassa mitä olen nyt?
Mua hävettää. Mä oon niin iso. En ole tavallaan lihava, mutta oon iso. Mun on kauheen vaikee löytää ittelleni hyviä farkkuja, koska ne on joko a) sopivan pituiset, mutta liian kireät reisistä ja lantiosta, tai b) sopivan kokoiset resille, mutta löysät pohkeista ja lahkeet on tosi pitkät. Ja kun olin eilen ostamassa kaverini kanssa farkkuja, melkein tuli itku kurkkuun kun olin luullut että yhdet housut mahtuu mulle, mutta eiei.. Jouduin taaaaaas kerran tyytymään b- vaihtoehtoon.
En pysty lukemaan enää yhtään läksyjä, enkä panostamaan kouluun. Oon kaikesta ihan pihalla. Mulle on asetettu niin kovat panokset. Kaikki odottaa mun valmistuvan joskus johonkin huippuammattiin. Mä tiedän että musta ei ole sellaiseen. Musta ei tule koskaan hyvää työntekijää. Tuotan kaikille pettymyksen. Mun piti olla se joka saa hyvät paperit kaikista kouluista, se jonka piti saada hyväpalkkainen työ, se jonka piti antaa ylpeyden aihetta. Mun piti olla se joista muiden pitäisi ottaa mallia. Se tuntui mahdolliselta ehkä pari vuotta sitten. Nyt tuntuu siltä, että pääsen ehkä juuri ja juuri kaupan kassalle pyörittämään muiden ihmisten ostoksia. Ei sillä, että kaupan kassalla oleminen on omasta mielestäni huono työ, mutta eräiden muiden mielestä on.
Mulla on ikävä mun veljeä. Niin helvetin kova ikävä. Mä vannoin itselleni, että en kerro sille mitään, joten mä en kerro. Silti.. Ei olla nähty yli kahteen kuukauteen, paitsi pari viikkoa sitten ihan vilaukselta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Asiallista kiitos♥