En löydä enää mahdollisuuksia, hukkasin karttani ja olen sokkelossa. Minne tahansa kuljenkin löydän vain umpikujia, en koskaan näe valoa, en ulospääsyä. En löydä enää syytä tsempata itseäni pois täältä helvetistä. Eihän elämän pitänyt olla tälläistä? Eihän? Eikö sen pitänyt olla hauskaa, vaikka tulisikin pieniä vastoinkäymisiä? Eikö sen jälkeen sanottu vain "nyt kaikki on kunnossa" ja hymyiltiin perään? Oikeaa hymyä. En osaa enää edes itkeä. En tiedä milloin tämä alkoi. Tuntuu että se olisi ollut viime viikolla, mutta yksi muisto kertoo toista. Siitä on yli vuosi. Olenko ollut yli kokonaisen vuoden tälläinen? Miksi en saa vastauksia kysymyksiini? En, en mihinkään niistä.
Ehkä mä vaan kuvittelen tän kaiken. Ehkä mä oikeasti olen pirteä, elämän haluinen nuori tyttö, jolla on suuret unelmat ja suuri ystäväpiiri. Tyttö, joka osaa nauttia asioista. Tyttö, joka pystyy hymyilemään valehtelematta. Tyttö, joka pystyy sanomaan tosissaan että kaikki on kunnossa.
Mä oon niin täynnä tätä kaikkea.
Mä luovutan.
Tähän on mahdoton vastata mitään. Ymmärrän, että haluat luovuttaa. Et silti saa! Et voi tehdä sitä, et voi. Sinun tulee nähdä elämässäsi vielä joskus kirkas ja iloinen tulevaisuus. Nyt varmasti tuntuu, että siihen on liian pitkä matka, mahdoton matka. En oikeasti pysty kirjottamaan tähän mitään järkevää, elämäsi kuulostaa niin hirveältä. Anteeksi kamalasti nyt kun kysyn, sinun ei tarvitse vastata, enkä sitä välttämättä oletakkaan. Onko sinulla ketään, jolle voisit kertoa? Vanhemmat, opettaja, terveydenhoitaja, kuraattori, kunnan työntekijä, ihan kuka vaan. Vai onko sinulla jo sellaista?
VastaaPoistaMä ymmärrän että en saisi luovuttaa, vaan taistella loppuun asti, mutta tää vie ihan hirveesti voimia. On hirmu turhauttavaa kun en pääse tästä ikinä eroon ja se vain jatkuu ja jatkuu... ): On mulla toki mun toinen isoveli (tää on siis se vanhempi, kun mulla on 2 isoveljeä), jolle oon aikasemmin puhunut, silloin kun tämä oli vähän "helpompaa". Mä luotan siihen ihan 100%, eikä se ikinä pakkottais mua kertomaan kenellekkään muulle, eikä se kertois kenellekkään muulle ilman mun lupaa. Yksi ongelma on se, että se asuu hirmu kaukana, eikä nähä usein ja en halua niillä sen harvoilla käynneillä tunkee sen päätä täyteen tällästä sontaa. Isoveljeni on kuitenkin ainut joka tietää tästä ja se osaa tulkita mua hirveen hyvin pelkästään ilmeestä.
PoistaEn voi mennä puhumaan kenellekkään tuntemattomalle, se olisi aivan mahdotonta. En tunne niitä ihmisiä, enkä luota ihmisiin helposti... Enkä edes tiedä mitä voisin niille sanoa.. "Hei, en tiiä mikä mua vaivaa, sä varmaan osaat auttaa?" Ei, mä en sais yhtään sanaa ulos mun suusta. Ajattelin katsoa vielä tämän kuukauden loppuun miten tää tästä etenee ja miettiä sitten enemmän. Vai onko se liian pitkä aika? Äh, en tiedä.
Kuitenkin, kiitos taas kerran ihanasta kommentistasi♥ Kiittikiittikiitti!