Löhöpäivä

Mulla menee tällä hetkellä hyvin. Tunnin päästä voi olla jo eri asia.. Noi mun haavat on parantunut käsistä tosi hyvin (ok, ne oli vaan pintanaarmuja), mutta jaloissa on vielä aika suuret jäljet. Kyllä nekin siitä paranee. Ja huomenna alkaa jo joulukuu, enkä vieläkään tiedä mitä teen itselleni.

Enää 24 yötä jouluun. Rakastan pyöriä jouluaikoina kaupoissa, koska ne on niin jouluisia ja siellä on ihania valoja ja rauhallista. Pitäisi ostaa joululahjat, mutta mulla ei ole rahaa. Ajattelin, että annan tekemäni villasukat äidilleni (toinen on tekemättä) ja ostan sisaruksilleni suklaata ja teen itse kortit. Sitten jää enää jäljelle iskä. Aion ehdottaa sisaruksilleni, että ostaisimme sille yhteisein, mutta vähän kalliimman lahjan. Tänään ajattelin ottaa ihan rennosti. Ajattelin etsiä jotain hyvää syötävää ja katsoa pitkästä aikaa O.C:ta. Se on niin ihana sarja. Mä oikeesti rakastan sitä todella paljon ja oon oppinut siitä vaikka mitä! Tein tälläsen kollaasin kun tuli kauhee ikävä sitä sarjaa.

I just love this program♥

 

 

 

Veriset muistot

Mulla ei ole mitään muistikuvaa eilisestä illasta. Paitsi se, että mä viiltelin. Muistan myös kuinka paljon valutin verta, eikä se sattunut. Ei ollenkaan. Nyt mun kädessä on kolme viiltoa muistuttamassa mua koko ajan tapahtuneesta ja jalassa komeilee teksti I hate my life ja niiden alla kaksi viiltoa. Jäljet ovat kirkkaan punaiset, hyppivät silmilleni. Sokeuttavat näköni. Mua pelottaa, että joku huomaa ne. Käden jäljet pystyin peittämään lähes huomaamattomaksi, mutta jalan jäljet ovat isommat ja syvemmät. Mulla on tänään vielä harkat ja me käytetään aina shortseja.. Toivottavasti ne jalkojen jäljet eivät kauheasti vilku. Miksi mun piti mennä tekemään niin? Mikä muhun meni? Miksi en pysäyttänyt itseäni? Taas kysymyksiä, joihin en saa vastausta. Vihaan tätä, vihaan itseäni. Olen niin tyhmä. Tyhmätyhmätyhmätyhmätyhmä.

Unohtuneet anteeksipyynnöt

Miksi musta tuli tälläinen? Milloin musta tuli tälläinen? Kuka päätti että musta tuli tälläinen? Miksi mun mielipidettä ei koskaan kysytty? Miten kaikki alkoi? Milloin tämä loppuu? Mitä tämä edes tarkalleen on? Miksi mä en keksi vastausta? Milloin mä saan ne vastaukset? Ehkä huomenna, tai viikon päästä. Ehkä siihen menee vuosia, tai en saa niitä koskaan.

En jaksa kuunneella tota huutoa enää. Mä haluun muuttaa pois täältä. Se syyttää meitä kaikesta. Se on ite niin helvetin täydellinen. Se pakottaa lähtemään mökille lähes joka viikonloppu. Se valittaa mulle jos mulla on laskenut joku numero mun todistuksessa. Se ei tajua kuinka paljon mä yritän pitää ne hyvinä. Oon aina yrittänyt. Sen mielestä maailmassa on vain yksi oikea mielipide, ja se on sen oma. Kaikki muut mielipiteet on täyttä paskaa. Kaikkien muiden asiat on turhia, ne on haittaa. Sitten se valittaa kuinka se joutuu ostamaan kaiken. Anteeks mitä? Mä joudun säästämään mun synttäri- ja joululahjarahat uusiin kenkiin, takkeihin, kaikkeen. Mihin muuhun mulla edes jäis enää varaa? Kyllä mä tiedän että mun harrastus on kallis, mutta ei se koskaan ole valittanut siitä. Ja katsotaan vaan, se valittaa parin vuoden päästä mulle kun en ole säästänyt rahaa. Miten olisin?

Se ei ymmärrä kuinka paljon se on satuttanut mua vuosien aikana. Se luulee, että mä en ymmärtänyt kaikkia sanoja mitä se aikoinaan lauko äitille. Se luulee että jokaisesta virheestä pitää huutaa ja rangaista. Se luulee, että niin asiat korjaantuvat. Enään mä en edes odota, että se tulisi pyytämään anteeksi, koska mä tiedän että niin ei tapahdu. Mutta mä toivon, että se joskus heräisi ja pyytäisi anteeks. Edes kerran. Ja "se" on iskä.

Take a snickers.

Tänään oli surkea päivä. Mun piti mennä mun kaverin luokse, mutta keksin taas jonkun tekosyyn. En oikeasti vain jaksanut pyöräillä. Pilaan kaikki kaverisuhteeni. Mulla ei ole kohta enää ketään. Hitto miten mä vihaan itseäni. Tekee mieli viillellä. Tekee mieli itkeä. Oon ihan sekaisin. Pitäisi lukea kokeisiin, tehdä projekti loppuun, tehdä läksyjä, siivota ja vaikka mitä. Sä et pysty. Kohta on joulukuu, enkä tiedä vieläkään mitä teen itselleni. Musta tuntuu että musta itsestäni ei ole päättämään siitä enää. En jaksa jatkaa näin. Mulla on vielä liian monta vuotta edessä. Mutta musta ei ole toiseksi ihmiseksi. Mulla ei ole energiaa muuttumaan. Mä haluun pois.

Sleep forever

Väsyttää. Koko ajan vain enemmän. Huomenna alkaa taas uusi viikko. En jaksa. Pitää taas raahautua kouluun, kotiin, nukkumaan, kouluun, kotiin, ehkä harkkoihin, nukkumaan, kouluun... Tätä tää on. Mun elämä. Ei mulla ole edes elämää. Mä inhoan itseäni. Mun tekee mieli ottaa toi terä tuolta. Mä haluan huutaa. Tahdon että aika pysähtysi, ja kaikki asiat selviäisivät. Voisin hymyillä, olla onnellinen. Oon niin kyllästynyt elämään.

Ei mua tarvita täällä. Oon vaan haittana. Mä lähtisin pois, mutta en halua tuottaa minkäänlaista tuskaa perheenjäsenilleni. En halua että heitä kuulusteltaisiin. Jos mä tekisin nyt jonkun rikoksen, voisinko mennä vankilaan? En. Mun pitäisi silti käydä koulua. Entä jos mä lopetan syömisen ja pakenisin metsään? Kuolisin nälkään, eikä mua löydettäisi. Mä en jaksa elää. En oikeesti vaan jaksa. Mua ei kiinnosta elämä. Mä haluun pois.

Joskus mulla on päiviä, jolloin mä ihmettelen mitä mä oikein oon höpötellyt pois pääsemisestä. Mutta liian usein on päiviä, jolloin mä en ihmettele sitä. Vaan mä toivon sitä. Toivoin niin kovasti, kuin pienenä toivoin löytäväni joululahjapaketista koiranpennun. En ikinä löytänyt. Silloin elämä oli helpompaa. Paljon helpompaa. Ihmiset ymmärsivät. Nykyään jos joku on päin helvettiä, sanotaan vain että mitä sä angstaat. Niinpä, mitä mä oikeen 'angstaan'.  Joskus tekis mieli vaan heittää siihen että "Sori, että en ole just semmonen kun haluutte." "Sori, että en ole täydellinen, koska tehän ootte ite niin helvetin täydellisiä."


Ja taas mä vaan valitan. Valitavalitanvalitan. Oon niin säälittävä, että en osaa muuta.

Pintanaarmuja

Mulle kuuluu ihan hyvää. Oon lueskellut vain blogeja ja käynyt harkoissa. En ole tehnyt oikeastaan mitään. Koulussa alkaa ihan kohta kaikki kokeet ja muut. Siellä on mennyt ihan hyvin. Enää kuukausi jouluun! Jospa tästä joulusta tulisi kunnon joulu. Olisiko mahdollista saada edes yksi joulu, jolloin kukaan ei tappele, huuda tai muuten vain vittuile? Edes yksi, pliis.

 En pyydä mitään joululahjaksi. Mä en tarvitse. Ei, en vain halua että niitten tarvitsee vaivautua mua varten, taas. Mä pärjään näinkin. Tunnen itseni muutenkin jo tarpeeksi kalliiksi lapseksi. Liian kallis harrastus, ulkomaanmatkat, sähkölaskut... Viime viikolla mä tutustuin mun veitseen. Siitä voi arvata mitä tein. Mutta ne oli niin pienet jäljet, ei kukaan huomannut. Pintanaarmuja. Ei ne vaikuttanut kenenkään elämään. Mä olin todella väsynyt. Mä itkin. Istuin sängylläni. Ensin meinasin kokeilla sitä jalkaan. Käsi päätyi lopulta sen uhriksi. Mutta ne jäljet on jo poissa. Ne on mennyttä. Tästä ei tuu mulle ongelmaa. En anna niin käydä.

Onneks tänään on perjantai. Saa pari päivää vapaata koulusta. Tällä hetkellä musta tuntuu, että mä tarviin ainakin vuoden vapaata. Koko elämä mieluusti. 

 

Mä vihaan elämää. Mä niin vihaan tätä. Miksi pitää elää, vaikka ei halua? Miksi?

Mä oon niin väsynyt tähän kaikkeen.

Taukoa

Päätin pitää pienen tauon tästä kirjoittelemisesta. En tiedä vielä kuinka pitkän, mutta jonkun mittaisen. En edes tiedä kuinka moni tätä lukee. Tällä hetkellä mun ajatukset ovat niin sekavia, että postauksista ei tulisi mitään. Yritän saada pääni selväksi, katson sitten kirjoittelenko enää. Nyt kuitenkin aloitan sen tauon. Kiitos kaikille jotka ovat tähän asti vilkaisseet blogiani /kommentoineet.

Oikeasti, musta tuntuu että mä oon niin turha ja tyhmä. Eihän mulla pitäisi olla oikeutta valittaa? Mullahan on asiat vallan mainiosti verrattuna muihin. Tälläisten valittajien ei pitäisi edes elää. Tää on mun kohtalo. Oma moka.

Pilaantuneet suunnitelmat

Sori. Taas. En ole muutamiin päiviin kirjoitellut mitään, kun en ole ehtinyt. Tiistai meni ihan pieleen. Mun piti mennä sinne kaupungille. En saanut. Oli kuulemma niin huono sää. Ihan niinkun iskää olis ikinä ennenkään kiinnostanut millaisessa säässä mä meen ulos. Teki mieli huutaa sille, että älä pilaa mun elämää enempää, kiitos. Tyydyin kuitenkin vain kiroamaan itsekseni ja olin koko päivän syömättä ja puhumatta mitään. Keskiviikkona menin kouluun ja heti koulusta suoraan menin peliin. Se meni ihan ok, vaikka päättyikin 1-1 ja tulos jäi ärsyttämään ihan hirmu paljon. Pelin jälkeen lähdin suoraa fysiikkaharjoituksiin, enkä todellakaan jaksanut enää kirjoitella sen jälkeen. Ja olin muutenkin illalla vasta puoli kymmenen kotona...

Eilinen päivä meni äikän projektin kimpussa ja seuran päättäjäisissä. Jipii, lähes kuolin tylsyyteen siellä. Tänään olin suunnitellut kaverini kanssa, että mentäisiin kaupungille. Pääsin jo kahdeltatoista ja pyöräilin äkkiä kotiin. Ja, joku oli huomannut tietysti että mulla on tänään vapaapäivä harkoista. No, eiköhän me sitten lähdetty kantamaan jotai helkkarin risuja. Oli niin lähellä että mä en oikeesti ruvennut huutamaan. Taas se pilas mun suunnitelmat. Taas. Tietysti kaverini joutui odottamaan mua keskustassa. Pyöräillessäni sinne mä sain monta itkukohtausta. Käskin itseni rauhoittua. Tunsin itseni niin epäonnistuneeksi. Huonoksi kaikessa. Ja kun olin sovittamassa yhtä kivaa paitaa jäin tuijottamaan naamaani. Taas yksi kohtaus. Sain kuitenkin itseni kasattua osittain. En saanut ostettua kaikkea mitä olin suunnitellut, mutta nämä tuli mukaani: toppaliivi, huivi, mustat farkut ja uudet nappikset. Jes, kerrankin sain itse valita nappikset... Ja maksaa...

Mietin äsken yhtä juttua mikä kävi tänään aikaisemmin päässäni. Koulussa mä mietin ensimmäistä kertaa omaa kuolemaani. Silloin käsitin, että eihän mulla ole ketään joka oikeasti välittää musta tosi paljon. Tai sitten kukaan ei näytä sitä. Kaikki muut mun kaverit nauroivat ja pelailivat puhelimilla joitain pelejä ja mä mietin kuolemaa. Mitä järkeä tässä elämässä on, jos se ei ole kivaa, eikä siitä voi nauttia? Tiedän sen, että musta ei ole tappamaan itseäni. Ei ainakaan moneen vuoteen vielä. En jaksa tällästä paskaa enää kauaa. Haluan että tää muuttuu, mutta mikään ei tule ilman työtä. Ja en ole varma onko musta enää siihen työhön.

"Älä ota elämää liian vakavasti: et koskaan selviä siitä hengissä"

Yksinkertainen

Tänään oli todellakin ne kuntotestit... Voin sanoa, että tuotin itselleni pettymyksen. Taas kerran. Ainut laji mistä oon ylpee on se eteenpäin taivutus! Jeejee.

Vaikka kaikki tuntuu nyt todella epätoivoiselta ja mahdottomalta, ajattelin taistella vielä ainakin tämän kuukauden loppuun, mutta en lupaa mitään. Etenen hitaasti madellen. Minuutti kerrallaan. Sitten pinnistän vielä toisenkin minuutin.  Kyllä se joulukuu joskus koittaa?

Tämä oli tämmönen pikapikapostaus, pitää ehtiä tehä vielä läksyjä, lukea kokeisiin ja tehä projektia. Huomenna ajattelin pitää ihan rennon päivän, meen kaupungille ostamaan ittelleni jotain kivaa ja oon tekemättä mitään. Millon mä ees viimeksi oon tehnyt jotain? Ok, korjasin mä eilen mun takin ja kengän... Menihän siihenkin huimat 20min. Tulipahan korjattua kuitenkin!

Ps. Kiitos sulle joka eilen liityit blogini lukijaksi! Kiitos paljon ja tervetuloa! (:

Ja hei, kuulin tän laulun tänään ekaa kertaa radiosta. Nää sanat jotenki vaan kertoo hyvin mun nykytilanteen - siis jos osaa miettiä ne sillein "oikein."

http://www.youtube.com/watch?v=pn4tcw9lwFs

Apulanta - Yksinkertainen

"Kun mietit onnellisuuttamme
Ollaanko nyt vai sitten vasta kun
Jokin on jotenkin muuttunut
Kunhan nyt vain riitit jaksaa suorittaa

Ja rakastaa niin helvetisti

Jotakin on pahasti rikki
Ja minä olen yksinkertainen
Enkä tiedä kuinka ehjän
Siitä millään saa
Minä haluasin rauhaa
Mut sota tähän sieluun solmittiin
Sota jota kuitenkaan kukaan
Ei voita koskaan

Mä olen alkanut ymmärtää
Jotain siitä, että mitä se tarkoittaa
Et meill' on vain tämä elämä
Se merkitsee, kuinka se käytetään

Miten sekin kesti kauan

Jotakin on pahasti rikki
Ja minä olen yksinkertainen
Enkä tiedä kuinka
Ehjän sitä millään saa
Minä haluaisin rauhaa
Mut sota tähän sieluun solmittiin
Sota jota kuitenkaan kukaan
Ei voita koskaan"

http://lyricstranslate.com

http://lyricstranslate.com

Ikuinen taistelu

En jaksa enää. Oon niin turhautunut näihin epätoivoisiin yrityksiin. En jaksa enää yrittää. Haluan luovuttaa. En löydä lisää voimia, jos niitä edes enää on. Tunnen epäonnistuvani kokoajan. Voimat ei riitä katsomaan eteenpäin. Jään taas jökkimään paikalleni. Päässäni soi vain sanat "sä et pysty voittamaan, kaikki olisi helpompaa jos lopettaisit tän ikuisen taistelun". En halua olla se luovuttaja. Haluan voittaa, mutta en edes tiedä minkä yritän voittaa, itseni ehkä? Miten voi voittaa itse itsensä? Silloinhan toinen puoli itsestään on häviäjä, toinen voittaja ja ollaan taas samassa pisteessä.

En löydä enää mahdollisuuksia, hukkasin karttani ja olen sokkelossa. Minne tahansa kuljenkin löydän vain umpikujia, en koskaan näe valoa, en ulospääsyä. En löydä enää syytä tsempata itseäni pois täältä helvetistä. Eihän elämän pitänyt olla tälläistä? Eihän? Eikö sen pitänyt olla hauskaa, vaikka tulisikin pieniä vastoinkäymisiä? Eikö sen jälkeen sanottu vain "nyt kaikki on kunnossa" ja hymyiltiin perään? Oikeaa hymyä. En osaa enää edes itkeä. En tiedä milloin tämä alkoi. Tuntuu että se olisi ollut viime viikolla, mutta yksi muisto kertoo toista. Siitä on yli vuosi. Olenko ollut yli kokonaisen vuoden tälläinen? Miksi en saa vastauksia kysymyksiini? En, en mihinkään niistä.

Ehkä mä vaan kuvittelen tän kaiken. Ehkä mä oikeasti olen pirteä, elämän haluinen nuori tyttö, jolla on suuret unelmat ja suuri ystäväpiiri. Tyttö, joka osaa nauttia asioista. Tyttö, joka pystyy hymyilemään valehtelematta. Tyttö, joka pystyy sanomaan tosissaan että kaikki on kunnossa.

Mä oon niin täynnä tätä kaikkea.

Mä luovutan.

Vesipisaroita

En tiedä mitä kirjoittaisin. Pää lyö tyhjää. En halua valittaa, en jaksa valittaa. Mutta ihan ensimmäiseksi kuitenkin haluan välittää viestin eräälle henkilölle: Kiitos sinä ihana, joka olet liittynyt ensimmäiseksi lukijakseni ja olet kommentoinut ihania asioita pariin postaukseeni. KIITOS♥

Tänään on satanut koko päivän, enkä keksinyt mitään muuta tekemistä kuin datailla ja lukea kirjoja. Jep, olen itsenikin mielestä laiska. Ainiin, meidän pitää koulussa lukea kirja jostain listasta, mutta ne kaikki kirjat siinä on jotain 1700- luvulle sijoittautuvia, eikä ne voisi vähempää kiinnostaa.

Huomasin taas kerran että mulla on oikeasti surkea kunto. Me käytiin ennen harkkoja 45 min lenkillä, enkä jaksanut juosta sitä vaikka pitäisi!  Meillä on vielä koulussa maanantaina kuntotestit... Oivoi. Pitäis oikeesti aloittaa se treenaaminen kunnolla, eikä olla aina sillein "En jaksa tänään, teen huomenna tuplat". Ja muutenkin, haluun tän mun pömppiksen pois.

 

Anteeksi tämä tylsä teksti. En keksinyt mitään kirjoitettavaa ja ajatukset harhailevat. 

Muutenkin väsyttää ja on vähän paha mieli, enkä halua aina valittaa tänne.

Lupaus

En saa mitään selvää mun ajatuksista. Välillä tekee mieli viillellä. Välillä inhoan itseäni niin paljon. En uskalla viillellä. En halua nähdä sitä pettymystä läheisteni kasvoilla kun he saisivat tietää. En pystyisi elämään sen kanssa. Olen itsekkin niin pettynyt itseeni. Lupasin että mä muutun. Lupasin. Vihaan rikkoa lupauksia, ja nyt mä olen rikkonut sellaisen. Taas.

Olin niin varma että mä pysytyn muuttumaan. Nyt tajuttuani että en pysykkään... Tuntuu niin tyhjältä. Tulevaisuus tuntuu epätoivoiselta. En voi jatkaa tälläistä elämää. En voi miettiä koko elämäni läpi miksi olen tälläinen ja milloin voin muuttua. Haluan olla yhtä pirteä kun muut ja viettää aikaa porukoissa. Haluan nähdä kavereitani vapaa-ajalla. Haluan elää. Mutta en jaksa. En tiedä miksi puran tätä tänne. Ei pitäisi. Jauhan samaa settiä aina, ketä kiinnostaa?

Hetkellisesti onnellinen

Sorisorisori. En ole kirjotellut pitkään aikaan. Mutta lukeeko tätä edes kukaan? Ei sillä, että kirjoittaisin tätä lukijoiden vuoksi, mutta olisi se ihan kiva edes muutama lukija saada. Viime ajat on ollut todella vaikeita. Siinä suurin syy miksi postauksia ei ole tullut. Kerron nyt lomastani.

Oltiin siis Barcelonassa. Lennot meni hyvin. Perillä siellä käytiin vaikka missä. Käytiin heti toisena päivänä Fc Barcelona - kaupassa ja museossa. Siellä oli kaikkia niitä pokaaleja, vanhoja pelipaitoja ym. Samalla pääsi myös käymään siellä stadionilla. Se oli jotain sanankuvaamattoman ihanaa. Oon haaveillu siitä niin kauan ja sitten se oli siinä. Olin niin onnellinen. Käytiin myös semmosessa akvaariossa ja hirmu isossa eläinpuistossa. Akvaariossa näin hirveesti erillaisia kaloja ja merielukoita ja haita! Eläinpuistossa paras juttu oli tiikeri, koska se oli niin kaunis ja ah♥ Shoppailtiin ja syötiin paljon. Siellä oli ihan järkyttävän iso ostoskeskus ja siellä oli vaikka mitä kauppoja mitä ei Suomesta löydy. Suosittelen. Me käytiin muissakin paikoissa, mutta nuo oli ne "pääjutut". Reissun huippukohta oli kuitenkin viiminen ilta. En unohda sitä ikinä. Mentiin katsomaan Barca - Celtic peliä. Mä tärisin koko pelin. En ikinä olisi uskonut että mä pääsisin katsomaan niitä. Että mulle annettaisiin tilaisuus. Mun teki mieli itkeä ja hyppiä ilosta. No sitä mä teinkin, kun Barca voitti sen pelin 2-1. Matka oli tosi onnistunut, pieniä iltaisia ahdistuskohtauksia ja koti-ikävää laskematta. Jos saisin, lähtisin ensimmäisellä lennolla takaisin sinne. Reissusta jäi hyvä mieli. Oli ihana tulla kotiin ja kaatua omaan sänkyyn. Mennä tuttuun suihkuun. Ja sitten nukkumaan, että ehtisin nukkua edes 4 tuntia ennen koulun alkua. Koulu... Siihen se onnellisuus sitten jäikin.

Tuo mun lukkarin on oikeesti jostain niin syvältä kun voi olla. Ja sitäkin syvemmältä. Nukun joka yö niin huonosti, koulussa oon väsynyt lyhyiden yöunien takia. Oon niin täynnä tätä väsymystä. Se ei ole pelkästään fyysistä. Olen henkisesti väsynyt. Heräsin tunti sitten päiväuniltani. Nyt on outo olo. Oon yksin kotona, kun iskä ja pikkuveli meni mökille, enkä tiedä tuleeko isoveljeni kotiin. Kyllä mä selviän näinkin. Mä selviän.