Sleep forever

Väsyttää. Koko ajan vain enemmän. Huomenna alkaa taas uusi viikko. En jaksa. Pitää taas raahautua kouluun, kotiin, nukkumaan, kouluun, kotiin, ehkä harkkoihin, nukkumaan, kouluun... Tätä tää on. Mun elämä. Ei mulla ole edes elämää. Mä inhoan itseäni. Mun tekee mieli ottaa toi terä tuolta. Mä haluan huutaa. Tahdon että aika pysähtysi, ja kaikki asiat selviäisivät. Voisin hymyillä, olla onnellinen. Oon niin kyllästynyt elämään.

Ei mua tarvita täällä. Oon vaan haittana. Mä lähtisin pois, mutta en halua tuottaa minkäänlaista tuskaa perheenjäsenilleni. En halua että heitä kuulusteltaisiin. Jos mä tekisin nyt jonkun rikoksen, voisinko mennä vankilaan? En. Mun pitäisi silti käydä koulua. Entä jos mä lopetan syömisen ja pakenisin metsään? Kuolisin nälkään, eikä mua löydettäisi. Mä en jaksa elää. En oikeesti vaan jaksa. Mua ei kiinnosta elämä. Mä haluun pois.

Joskus mulla on päiviä, jolloin mä ihmettelen mitä mä oikein oon höpötellyt pois pääsemisestä. Mutta liian usein on päiviä, jolloin mä en ihmettele sitä. Vaan mä toivon sitä. Toivoin niin kovasti, kuin pienenä toivoin löytäväni joululahjapaketista koiranpennun. En ikinä löytänyt. Silloin elämä oli helpompaa. Paljon helpompaa. Ihmiset ymmärsivät. Nykyään jos joku on päin helvettiä, sanotaan vain että mitä sä angstaat. Niinpä, mitä mä oikeen 'angstaan'.  Joskus tekis mieli vaan heittää siihen että "Sori, että en ole just semmonen kun haluutte." "Sori, että en ole täydellinen, koska tehän ootte ite niin helvetin täydellisiä."


Ja taas mä vaan valitan. Valitavalitanvalitan. Oon niin säälittävä, että en osaa muuta.