Pilaantuneet suunnitelmat

Sori. Taas. En ole muutamiin päiviin kirjoitellut mitään, kun en ole ehtinyt. Tiistai meni ihan pieleen. Mun piti mennä sinne kaupungille. En saanut. Oli kuulemma niin huono sää. Ihan niinkun iskää olis ikinä ennenkään kiinnostanut millaisessa säässä mä meen ulos. Teki mieli huutaa sille, että älä pilaa mun elämää enempää, kiitos. Tyydyin kuitenkin vain kiroamaan itsekseni ja olin koko päivän syömättä ja puhumatta mitään. Keskiviikkona menin kouluun ja heti koulusta suoraan menin peliin. Se meni ihan ok, vaikka päättyikin 1-1 ja tulos jäi ärsyttämään ihan hirmu paljon. Pelin jälkeen lähdin suoraa fysiikkaharjoituksiin, enkä todellakaan jaksanut enää kirjoitella sen jälkeen. Ja olin muutenkin illalla vasta puoli kymmenen kotona...

Eilinen päivä meni äikän projektin kimpussa ja seuran päättäjäisissä. Jipii, lähes kuolin tylsyyteen siellä. Tänään olin suunnitellut kaverini kanssa, että mentäisiin kaupungille. Pääsin jo kahdeltatoista ja pyöräilin äkkiä kotiin. Ja, joku oli huomannut tietysti että mulla on tänään vapaapäivä harkoista. No, eiköhän me sitten lähdetty kantamaan jotai helkkarin risuja. Oli niin lähellä että mä en oikeesti ruvennut huutamaan. Taas se pilas mun suunnitelmat. Taas. Tietysti kaverini joutui odottamaan mua keskustassa. Pyöräillessäni sinne mä sain monta itkukohtausta. Käskin itseni rauhoittua. Tunsin itseni niin epäonnistuneeksi. Huonoksi kaikessa. Ja kun olin sovittamassa yhtä kivaa paitaa jäin tuijottamaan naamaani. Taas yksi kohtaus. Sain kuitenkin itseni kasattua osittain. En saanut ostettua kaikkea mitä olin suunnitellut, mutta nämä tuli mukaani: toppaliivi, huivi, mustat farkut ja uudet nappikset. Jes, kerrankin sain itse valita nappikset... Ja maksaa...

Mietin äsken yhtä juttua mikä kävi tänään aikaisemmin päässäni. Koulussa mä mietin ensimmäistä kertaa omaa kuolemaani. Silloin käsitin, että eihän mulla ole ketään joka oikeasti välittää musta tosi paljon. Tai sitten kukaan ei näytä sitä. Kaikki muut mun kaverit nauroivat ja pelailivat puhelimilla joitain pelejä ja mä mietin kuolemaa. Mitä järkeä tässä elämässä on, jos se ei ole kivaa, eikä siitä voi nauttia? Tiedän sen, että musta ei ole tappamaan itseäni. Ei ainakaan moneen vuoteen vielä. En jaksa tällästä paskaa enää kauaa. Haluan että tää muuttuu, mutta mikään ei tule ilman työtä. Ja en ole varma onko musta enää siihen työhön.

"Älä ota elämää liian vakavasti: et koskaan selviä siitä hengissä"