En minä, en ikinä.

Mietin jokseenkin turhia asioita. Miksi mun pitää olla tälläinen? Miksi kukaan ei ymmärrä mua? Miksi en saa ajatuksistani selvää? Miksi en osaa hymyillä? Miten nautitaan elämästä? Mikä on niin pahasti vialla? Tai oikeastaan Mikä minussa ei ole vialla? En jaksa. En jaksa elää. Elämä on tylsää. Helvetin tylsää. Joka arkiaamu joudut repimään itsesi ylös kouluun, ellet halua lisää huutoja niskaasi. Jokaisena arkiaamuna mietit miten selviät tästä päivästä. Joka aamu, toivot että voisit jäädä nukkumaan. Ikuisesti. Koulussa yrität pysyä hereillä ja näyttää edes elävältä. Silti tahtomattasi näytät kauhealta angsti muijalta, joka haluaa vain huomiota, joka ei ikinä ole hymyillyt. Joka päivä tulet koulusta kiltisti kotiin, kaadut sänkyysi. Melkein nukahdat. Etsä voi nyt nukkua, helvetin laiskimus! Mielesi piiskaa sinua jokainen minuutti olemaan parempi. Lähes joka ilta kiroat mielesi ja haistatat sille pitkät paskat. Silti se jatkaa kiusaamistasi. Miksi sä olet tollainen? Tajuutko sä ämmä? Miksi sä kuuntelet noita käskyjä? Miksi sä tottelet? Miksi? Et koskaan mene minnekkään. Sinulla ei riitä energia. Eikä kiinnostus. Et ole kiinnostunut enää mistään. Luet kavereidesi Facebook päivityksiä. "Paras päivä ft. blaablaablaa" "Mitäs me täs käytiin siel ja tuol ja tääl, oli paras päivä, kiitos rakkaat ft. blaablaablaa" Nimesi ei ole koskaan kenenkään päivityksessä. Olet erakko. Mietit vain mikä suhun on mennyt. Miksi sä olet muuttunut. Löytämättä ikinä vastausta. Saat kohtauksia, joita et muista enää kunnolla seuraavana päivänä. Et siltikään tiedä mikä olet, mistä tulet. Yrität löytää netistä itseäsi kuvaavia sanoja. Näet itsesi monissa. Et usko sitä. Et usko että olet sairastunut mihinkään. En minä, en ikinä. Suljet tietokoneesi ja hautaat kasvosi käsiisi. En minä, en ikinä. Milloin tämä loppuu? Mihin se loppuu? Sitä se on - joka päivä.

Tänään oli ihan ok päivä.  Koulussa meni ihan ok. Mulla oli hammaslääkäri, joten siinä meni onneksi pisin tunti pois. Ei jaksa kirjottaa. Alko ahdistamaan. Ei jaksa.